Elämäni ensimmäinen blogikirjoitus. Olen suunnitellut sen kirjoittamista jo pitkään ja vihdoin se on tässä. Se on tainnut vain odottaa tarpeeksi innostavaa syytä aloittaa. Tämä kirjotus liittyy kehittelemäämme neuropsykiatrinen valmentaja- koulutukseen ja siihen miksi olen niin innoissani tästä juuri nyt.
Olen saanut osallistua jo muutaman vuoden ajan erilaisiin koulutuksiin, sekä kouluttajana että oppijana, liittyen neuropsykiatrisiin oireyhtymiin ja ihmisten voimavarojen löytämiseen haastavissa elämäntilanteissa. Toisaalla olen saanut kunnian työskennellä eri ikäisten ihmisten ja perheiden kanssa ja olla auttamassa heitä löytämään omia voimavarojaan elämänpolullaan. On ollut hienoja ja hieman haastavampia hetkiä, mutta fiilis on ollut hyvä ja irti päästäminen on ollut haikeaa.
Kuitenkin jotain on jäänyt välillä puuttumaan. Kun etsitään ratkaisuja ja pyritään pääsemään ongelmista eroon. Joillekin nämä asiat onnistuvat helpommin ja toisille vaikeammin. Kokemukseni mukaan häpeä estää usein ratkaisuun pääsemisen ja toiset ovat häpeäherkempiä kuin toiset. Onneksi olen löytänyt empatian, sen puuttuvan palasen, kyvyn eläytyä toisen asemaan ja osannut antaa itselleni siihen luvan. Olen ymmärtänyt tunteen siirtymisen, mihin peilisolumme antavat mahdollisuuden. Sanat ”voi sinusta tuntuu varmasti kurjalta”, ”minustakin tuntuu kurjalta koska sinusta tuntuu kurjalta” ovat tärkeät. Ne eivät satuta minua, en ole yhtään sen haavoittuvampi tai heikompi, mutta ne mahdollistavat liittymisen toiseen ihmiseen. Yhteisen kokemisen, vapauden. Saan ammattilaisena tuntea yhdessä asiakkaan kanssa. Tätä tunnetta ja liittymistä haluan tuoda lisää asiakaskohtaamisiin.
Edellä mainittua tunteen jakamista, empatiaa, haluan tuoda mukaan myös Elämän Huoltamon tarjoamaan neuropsykiatrinen valmentaja – koulutukseemme. Kaikissa ratkaisukeskeisissä koulutuksissa, joissa itse olen ollut mukana, on jo sisäänrakennettuna ihmisen kohtaaminen ihmisenä, ratkaisujen etsiminen yhdessä. Nyt haluan tuoda empaattisella kohtaamisella mahdolliseksi myös sen että, kaikkein häpeäherkimmätkin, kaikkein vaikeimmin oireilevat lapset, nuoret ja aikuiset tulisivat kohdatuksi. Myös ne jotka eivät kestä edes kehumista.
Epäonnistumiset eivät saa tuottaa lisää häpeää, vaan ne voivat aidosti tuottaa ymmärrystä siihen, miksi toimin niin kuin toimin. Tätä kautta ne auttavat pääsemään kohti parempaa ja sisäisestä häpeästä vapaata itsetuntoa, joka mahdollistaa vapaan toimijuuden. Mitä jos etsittäisiinkin hyvää yhdessäoloa ja annettaisiin ratkaisujen tulla itsekseen?
Olkoon mottoni ”kohti häpeämätöntä maailmaa”.
Kirjoittaja Tero Jääskeläinen
Neuropsykiatrinen valmentaja-koulutuksen pääkouluttaja, perhe- ja paripsykoterapeutti (YET), sosionomi (AMK), neuropsykiatrinen valmentaja, NLP Master Practitioner.