Häpeäisit edes!
Olen menossa ensi viikolla keskustelemaan elokuvaseminaariin häpeästä. Seminaariin valmistautuessani, jäin miettimään mitä häpeä on ja miten eri asioita se meille merkitsee. Suomalaiseen kulttuuriin on kuulunut vahvasti häpeällä kasvattaminen ja usein ihmetelläänkin miksi emme saisi hävetä ja miksi häpeän tuottaminen lapselle ei muka ole hyvästä. Ajatuksiimme aikuisina on usein kuulunut, että moitteiden pitää tuntua, ei se lapsi muuten opi asioita. Jos lapsi ei osaa ilmaista häpeävänsä, vaan vielä törkeästi väittää vastaan, niin lisätään äänenvoimakkuutta tai sanktioiden suuruutta. Tämä sinällään looginen ajatus ei ikävä kyllä tuota yleensä toivottua tulosta. Ainakaan jos toiveenamme on hyvällä itsetunnolla ja itsenäisellä ajattelukyvyllä varustettu lapsi. Kun koetaan häpeää, lapsi ei ole kykeneväinen ajattelemaan ja prosessoimaan asioita. Näin oppimisen kokemus jää siihen, että kannattaa nyökkäillä vanhemmalle tai muulle keskustelukumppanille. Sillä kun pääsee tilanteesta helpoiten pois. Parempaan lopputulokseen voitaisiin päästä, jos lapsi saa kokemuksen, että aikuinen auttoi minua tässä hankalassa tilanteessa ja kesti siitä seuranneet tunteet kanssani.
Kognitiomme eli kykymme ajatella ja prosessoida asioita ja toimia harkiten, toimivat parhaiten pystyessämme olemaan rentoja. Rennossa tilassa meidän ei tarvitse pelätä tai kokea häpeän kokemuksia. Aikuinen, joka painaa päälle lapsen epäonnistuessa, ei anna lapselle mahdollisuutta prosessoida asiaa ja sitä kautta muuttaa omaa toimintaansa. Hyvään pyrkiessään aikuinen tulee ajaneeksi lapsen puolustustilaan, jossa toimivat vain suojamekanismimme. Samalla tulemme lisänneeksi lapsen häpeän kokemuksia. Ne ovat kokemuksia, jotka usein toistuessaan saattavat patoutua lapsen sisään häpeän tunteeksi, joka tunnetaan kroonisena häpeän tunteena. Tämä krooninen häpeän tunne on vahvasti lamaava, koska se on ihmistä itseä koskeva tunne. Lapsi kokee, että tehtyään jotain väärin hän on ihmisenä huono. Tämä taas merkitsee sitä, että epäonnistumiset tulevat vaikeiksi tai mahdottomiksi kohdata. Epäonnistumisen myöntäminen merkitsee sitä, että tunnustan itseni huonoksi, arvottomaksi ja epäonnistuneeksi.
Tarkastellaan tästä näkökulmasta vaikkapa tilannetta, jossa matematiikan koe on mennyt huonosti. Otetaan tarkasteluun lapsi, joka on saanut itselleen paljon positiivisia kokemuksia. Tätä lasta on kohdattu empaattisesti ja hänet on autettu vaikeista tilanteista hyväksyvästi eteenpäin. Tämä lapsi on kehittänyt aikuisten ja muiden lasten avulla itselleen tarpeeksi hyvän itsetunnon, kyetäkseen erottamaan epäonnistumisen ja häpeän tunteen omasta persoonastaan. Tämä lapsi voi hiukan häpeillen myöntää, että numero oli huono koska en lukenut tarpeeksi. Ensi kerralla luen enemmän. Tämän lapsen kohdalla häpeä voi siis olla toimintaa ohjaava tunne.
Toisella lapsella voi olla merkittävästi enemmän negatiivisia kokemuksia. Hänellä voi olla taustallaan esimerkiksi paljon epäonnistumista, kiusaamista ja pahimmillaan aikuisten taholta tullutta kaltoinkohtelua. Tämä lapsi kokee täysin saman tilanteen kroonisen sisään rakennetun häpeän kautta. Asian erittely itsestä ei onnistukaan. Jos myönnän, että koe meni huonosti, minun pitäisi myöntää olevani epäonnistunut ihmisenä. Tämä tunne aktivoi aivoissa samat alueet kuin kivun kokemus, joten kuka sellaista haluaisi myöntää. Jos kyseinen lapsi ei voi kiertää sitä tosiasiaa, että koe meni huonosti, hän toteaa todennäköisesti, ettei asia kiinnosta, ihan sama. Hän saattaa alunperinkin päättää olla lukematta kokeeseen. Silloin ei tarvitse ottaa riskiä epäonnistumisesta, joka taas merkitsisi, että olen huono. Jos kertoo itselleen alun perinkin tarinan, ettei asia kiinnosta voi välttää epäonnistumisen riskin.
Ihmiset ovat lähtökohtaisesti erilaisia häpeäherkkyydeltään. Itse olen varmaan sieltä herkimmästä päästä. Kun lisätään tähän tarpeeksi ikäviä kokemuksia koulumaailmasta, niin häpeän kokemukset ovat itselläni olleet aika syvässä. Olen jättänyt monta asiaa tekemättä tai virheen myöntämättä, koska se olisi tuottanut liian vaikeita häpeän tunteita. Helpompi on ollut vain unohtaa ja jättää tekemättä. Muistan esimerkiksi ajaneeni 100 kilometriä tarkastamaan, onko työpaikan hella jäänyt päälle. Olisin voinut soittaa naapurissa asuvalle työkaverille ja pyytää häntä tarkastamaan asian. Se olisi kuitenkin ollut aivan liian hävettävää. Itseäni auttoi nuoruudessa eteenpäin lumilautailu ja siitä tulleet onnistumisen kokemukset. Myöhemmällä iällä olen päässyt eteenpäin, kun olen oppinut tunnistamaan ja hallitsemaa noita tunteita.
Yhtä lailla kuin kroonisen häpeän tunteet voivat jatkua lapsuudesta aikuisuuteen, ne voivat tulla mukaan elämään nuoruudessa tai aikuisuudessa, erilaisten negatiivisten tai traumaattisten kokemusten kautta. Jos ihminen ei pysty menemään kouluun tai töihin, tai on mielestäsi muuten vaan saamaton vätys, kannattaa ehkä miettiä mitä kaikkea kyseinen nuori on kokenut omassa lapsuudessaan. Lisäänkö ehkä omalla toiminnallani toiselle häpeän kokemusta, sen vähentämisen sijaan.
Voidaksemme auttaa ihmisiä käsittelemään näitä häpeän kokemuksiaan, tarvitsemme empatiaa ja halua pyrkiä kohtaamaan ihminen tunnetasolla. Sen lisäksi voi sitten keksiä muita menetelmiä, mutta ilman aitoa kohtaamista emme pääse eteenpäin. Tärkeintä on löytää jokaiselle ihmiselle sopiva tapa alkaa arvostamaan itseään ja olemaan itselleen myötätuntoinen. Muista, olet arvokas juuri sellaisena kuin olet.
Häpeämätöntä elämää toivottaen
Tero Jääskeläinen
Ratkaisukeskeinen perhe- ja paripsykoterapeutti
Neuropsykiatrinen valmentaja
Kouluttaja