Helmikuussa kuoli äitini ja kuukautta myöhemmin hyvin rakas serkkuni.
Samaan aikaan olivat lyhytterapiaopintoni loppusuoralla. Koulutuksemme pohjasi kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan ja traumapsykoterapian menetelmiin.
Tein päätöksen lopputyöni aiheesta opintojen alkupuolella. Olen jo 10 vuotta kouluttanut vapaaehtoistoimijoita antamaan henkistä ensiapua äkillisen kriisin kohdanneille ihmisille. Halusin siis jakaa aiheesta tietoutta myös niille, jotka eivät hakeudu vapaaehtoiskoulutuksiin, ja siksi tein lopputyökseni koulutuksen, mistä voi hyötyä ihan jokainen.
Lopputyöstä ei ollut helmikuussa vielä riviäkään kirjoitettuna. Sain vahvasti kokea sen, miten oma järkyttävä uutinen vaikutti lähipiiriini. Olin työpaikalla saadessani tiedon äitini kuolemasta. Paikalla oli yksi kollega ja hän näki pyrskähdyksen. Hän tuntui menevän ”jumiin”. Se toki palveli siinä kohdassa, koska päätin jatkaa työpäivää. Jos hän olisi osoittanut myötätuntoa silloin, olisin romahtanut.
Sain hyvin erilaisia reaktioita kertoessani äitini kuolemasta muille. Halauksia toki, toiset niistä hyvin lohduttavia, toiset eivät niinkään. Sain myös tiedon siitä, mistä löytyy halvin uurna ja kertomuksen toisen henkilön äidin kuolemasta. Näinhän tämän ei pitäisi mennä.
Serkkuni kuolema sitten olikin todellinen yllätys. Kaikille. Serkkuni asui ulkomailla. Olen läheinen myös hänen äitinsä, kummitätini, kanssa. Kummini soitti ja kertoi, että serkkuni on koomassa ja seuraavana päivänä, kun menin hänen luokseen, oli juuri tullut tieto, että serkkuni onkin kuollut.
Meitä oli paikalla neljä henkilöä, suru oli pakahduttava. Olin se meistä, jolla oli vähän enemmän tietoa tapahtumista ja pystyin kertomaan paikalla olijoille sen minkä tiesin. Siinä istuin kummini vieressä, pidin kättä hänen harteillaan ja nielin omaa itkuani siinä aina onnistumatta.
Olen tietoinen siitä, miten äkillinen kriisi etenee ja miten eri vaiheissa voi toista auttaa. Käytin ja käytän edelleen tätä osaamista serkkuni perheen kanssa. Omaa suruani olen annostellut tietäen, että taakka oli aivan liian suuri otettavaksi vastaan töiden ja opintojen lisäksi. Järjestin itselleni aikoja ja tilanteita, joissa pystyin pysähtymään suruni äärelle. Sain myös päättötyöni lopulta tehtyä ja valmistuin keväällä.
Koko tämä kevät osoitti sen, että kyseisellä koulutuksella on kysyntää. Toisen surun kohtaaminen voi olla todella haastavaa, mutta samalla tavalla kuin fyysistä ensiapua opetetaan vakavan tilanteen äärelle, niin myös toisen hädän kohtaamista voidaan opettaa ja ainakin saada ihmiset väistämään pahimmat sudenkuopat näissä tilanteissa.
Avun antaminen ei ole rakettitiedettä. Ei kuitenkaan ole haitaksi, jos on jonkinlainen käsitys siitä, mitä toisessa, tai itsessä, tapahtuu kun äkillinen kriisi kohtaa. Tärkeämpää kuin tarkasti tietää mikä vaihe on menossa, on kuitenkin olla läsnä ja kuunnella sydämellä toisen tunnetta ja kyetä käsittelemään omat tunteet tilanteessa.
-Ulla
Kirjoittaja Ulla Laakso on mm. ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti ja ammatillinen kuntoutusohjaaja.