Usein vanhempien kanssa töitä tehdessäni kuulen muun muassa seuraavia lauseita: miksi en löydä yhteyttä tämän lapseni kanssa, minun on vaikea kokea positiivisia tunteita tätä lasta kohtaan, miksi minun on niin vaikea rakastaa lastani. Nämä ovat usein vaikeita sanoja ja vaativat suuren luottamuksen perheeltä. Olen aina otettu, kun joku uskaltautuu näitä minulle sanomaan. Vanhemmilla on oletus, että lasta pitää pystyä rakastamaan ja usein me myös ajattelemme, että kaikkia omia lapsia kohtaan pitää pystyä kokemaan samoja tunteita. Jokainen lapsi ja suhde on kuitenkin yksilöllinen ja meillä on erilainen suhde jokaiseen lapseen. Tunteemme ovat syvempiä toisten kanssa, vaikka kaikki ovatkin meille yhtä tärkeitä.
Tämä ilmiö tulee esiin usein, kun työskentelen vanhempien kanssa, joiden lapsilla on neurologisia tai muita erityisvaikeuksia. Puhun nyt esimerkiksi ADHD:sta ja autismin kirjon häiriöistä, koska näitä haasteita on suurimmalla osalla kohtaamistani asiakkaista. Rakastamisen vaikeudessa on kuitenkin kyse normaalista ilmiöstä. Se että sinun on vaikea rakastaa lastasi ei tarkoita, että olet huonompi vanhempi. Meihin vanhempiin on sisäänrakennettu hoivajärjestelmä. Osaamme automaattisesti huomioida lapsen tarpeita, leperrellä hänelle ja toimia muutenkin niin, että vastaamme lapsen tarpeisiin ja tuotamme hänelle turvallisen olon. Tämä perustuu jo tässä vaiheessa vastavuoroisuuteen, vanhempi vastaa lapsen viestintään ja lapsi vastaavasti aikuisen toimintaan tavalla, joka saa mielihyvähormonimme hyrräämään. Mikä onkaan sen ihanampaa kuin lapsen hymy, kun masu on täynnä tai märkä vaippa on vaihdettu ja hänellä on hyvä olla. Tai jo isommalla lapsella kun huomaamme, että lapsi ottaa ohjeitamme vastaan ja kysyy neuvoamme tai voimme luottaa siihen, että lapsi toimii sovitulla tavalla. Joskus lapsi kuitenkin reagoi toimintaamme eri tavalla kuin hoivajärjestelmämme olettaa, vauva ei vastaa hymyllä tai lapsi inhoaa kosketustamme. Näin käy joskus esimerkiksi silloin, kun lapsella on neurologisia erityishaasteita. Silloin hoivajärjestelmämme alkavat pikkuhiljaa kytkeytymään pois päältä ja lopulta ne voivat jopa sammua kokonaan. Tätä kutsutaan lukkiutuneen hoivan tilaksi. Tulee olo, että miksi minun on vaikea olla tämän lapsen kanssa, en tiedä mitä minun pitäisi tehdä, olenko huono vanhempi tai isovanhempi.
Usein olemme sen äärellä, että lapsen toiminnassa on jotain mitä haluaisimme muuttaa. Mitä jos tuon muutoksen hakemisen sijaan lähdemmekin liikkeelle näistä vanhempien tunteista. Vahvistamme lapsen ja hoitavien aikuisten välistä tunnekokemusta ja näin saamme rakastavat tunteet lasta kohtaan heräämään ja vahvistumaan. Avataan lukkiutunutta hoivaa pikkuhiljaa. Mitä jos tämä johtaisi siihen, että lapsen turvallisuuden kokemus lisääntyisi ja hänen hermostonsa rauhoittuisi. Voisiko silloin käydä niin, että lapsen ongelmat alkaisivat hieman helpottaa tai ainakin meidän vanhempien olisi helpompi sietää lapsemme haasteita ja rakastaa sitä meille niin tärkeää lastamme. Eräs vanhempi sanoi tapaamisemme jälkeen kokevansa lastansa kohtaan sellaista läheisyyttä, jota ei ole koskaan ennen kokenut. Meille tuli kummallekin tippa linssiin ja mikä voisi olla sen tärkeämpää.
Tero Jääskeläinen
Ratkaisukeskeinen perhe- ja paripsykoterapeutti
Sosionomi (AMK), neuropsykiatrinen valmentaja,
NLP Master practitioner.
Tero on toiminut 20 vuoden ajan lastensuojelun kentällä, sekä sijaishuollon, että avohuollon palveluiden parissa. Tällä hetkellä Tero opiskelee DDP menetelmää ja on MSc solution focused psychotherapy koulutuksessa.